Sunnuntainen illallinen mielessä köröttelimme Jyväskylän liikenteen linja-autolla ja tuijotimme ikkunasta räntäiseen sateeseen. Pitkään on pitänyt jo käydä naisen kanssa ulkona syömässä. Jotenkin vain aina ollut helpompaa istua sohvalla. Nyt kuitenkin kun olemme puolenvuoden päästä heittämässä hyvästit Jyväskylän kauniille kaupunkikuvalle, otan itseäni niskasta kiinni. Vierailemme ravintoloissa aina kun kerkeämme ja yritän suoltaa mielipiteitä niistä niin muille luettavaksi, kuin omiksi kultaisiksi muistoiksi kaupungista jossa melkein koko lapsuuteni olen viettänyt. Yritän vielä saada tuon kauniimmankin osapuolen tanssittamaan sormiaan näppäimistöllä, jos vain miehinen valtani siihen asti riittää. Ei lupauksia. Minä en ole meillä se joka määrää.

 

Asiaan siis. Ravintola Etrusco sijaitsee kulmikkain Foorumia vastapäätä Vapaudenkadun ja Asemakadun risteyksessä. Hieman piilossa ainakin omilta lasien huuruttamalta katseelta. Mistä oikeastaan pidänkin, kunhan vain ensin huomaan että siinä todella pönöttää ravintola eikä vain yksi sijoitusneuvoja tai bodybump tukevahkoille toimistoneideille. Ulkoa ei juurikaan näe sisälle, vaikka talven pimeydessä ohikulkijoiden on yleensä helppo tirkistellä ikkunan luona syöviä; heidän vatsan kohdalta pullottavia paidannappejaan ja kyynärpäitään pöydällä. Sen vuoksi en tahdo istua parturissa, en juosta kuntosalilla tai syödä ravintolassa ikkunan vieressä jos sisään näkee esteettä. Sotken syödessä, so what. En silti tarvitse jokaisen ohikulkijan mitäänsanomatonta katsetta heidän vaeltaessaan päämäärättömästi eteenpäin ja ohi minun ja rakkaani yksityisen hetken. Mutta Etrusco loistaa tässä suhteessa, sisällä on suhteellisen turvassa vaikka ikkunat antavatkin melko vapaasti ruuhkaiselle kadulle. Tai ehkä sunnuntaina räntäsateessa ei ollut vain niin paljon ihmisiä ulkona. Istuimme kuitenkin kahden hengen ikkunapöytään johon ystävällinen suomalainen, mutta hyvin ruskettunut nuori tarjoilijanainen tuli heti sytyttämään kahvipapujen sekaan upotetun kynttilän. Tervehti, antoi ruoka- ja juomalistat, kysyi tarvitsemmeko mitään ja "mietitään hetki" vastauksen jälkeen katosi. Takit olisi varmaan pitänyt jättää eteisen pariin honkelosti könöttavaan pystynaulakkoon tuolin selkänojan sijaan, mutta en kyllä tasan jätä lompakkoa, kännykkää ja kaikkea muuta elämälle tarpeellista pikkuhilua heti ulko-oven viereen ilman mitään portsaria. Eikä kaikkia viitsisi oikein farkkujen taskuunkaan tunkea. Näyttäisin joltain Björn Borgilta kaikki kamat pullottaen housun etumuksista. Takkien sisälle tuomisen etikettivirhe menkööt Suomalaisen "ravintolakulttuurin" piiriin.

 

Etrusco ratsastaa italialais-kreikkalaisella maineella, mutta melkein olisi voinut sanoa sen olevan Kreikkalainen jossa välimerellisiä vivahteita. Ilman katsahdusta ulos räntäiseen sateeseen voisin olla taas kuin muutamia vuosia sitten Naxoksen saarella. Valkoinen rappaus seinillä on melkein kuin oppikirjamaisesta kreikkalaismainoksesta. Vain siniset koristeet puuttuivat. Vai näinköhän sittenkin yhden matkamuistolautasen: "Welcomes from Greece". Äitini taisi joskus ostaa sellaisen ensimmäiseltä ulkomaan matkaltaan. Olimme ainoat asiakkaat sunnuntain rauhassa ja saimme siis tarjoilijan jakamattoman huomion. Hyvin pian hän tuokin pöytäämme puolikkaan oluen ranskalaista lageria ja 12 senttilitraa valkoviiniä sekä kannullisen vettä. Kannu tosin on muotoiltu niin hienosti että ensimmäisellä kaadolla kaikki jääpalat kannusta loiskahtavat pienehköön vesilasiin. Propsit tarjoilijalle ettei kaikki neste ollut meidän sylissä, eikä edes pöytäliina kastunut kymmenen jääpalan muljahtaessa irstaasti karahvistaan. Päätämme tilata samantien pääruuat, sillä alkuruuat tuntuvat olevan sorttia: syödään erillään. Alku-, pää-, ja jälkiruoka settiä tuskin tässä ravintolassa koskaan tilataan. Mixgrill Souvlaki tuntuu houkuttelevalta ja uskallan luottaa tsatsikin toimivan kastikkeena lohkoperunoille. Hameväki ottaa lammasta, rohkeampi kuin minä. On se sentään jotain uuniversiota joten tuskin ainakaan kovin sitkeää. Olen kateellinen hänen saadessa valita kermavalkosipuliperunat. Miksei Souvlakissa voi valita eri perunoista!?

 

Saimme ainoina asiakkaina myös kokin jakamattoman huomion ja melkein heti tilauksen jälkeen avokeittiöstä kuuluikin kuolarauhaset herättävä sihahdus joka tahditti ilmeisesti jokin kreikkalais-italialainen ravintolassa soiva kansantanhu. Minusta kuulosti lampaalta. Siis se musiikki, ei sihahdus. Teki mieli mennä nojailemaan baaritiskiin josta oli esteetön näkymä keittiöön. Mutta rauhallinen ilta henkisen toisen puoleni kanssa on niin harvinaista herkkua että nautimme yhdessä hyvästä valkoviinistä ja kivan pirteästä peruslaagerista. Pienessä pöydässä olisi melkein voinut olla käsikkäin, mutta olimme suomalaisen sivistyneitä ja tyydyimme vain tuijottamaan toisiamme silmiin ja vitsailemaan. Nauttimaan yhteisestä ajasta. Hyvin nopeasti tarjoilija sitten toikin jo pötyä pöytään. Annoksen väriloisto aivan hyppäsi silmilleni. Ilman suurempia tutkimatta pystyin näkemään jo ainakin yli kymmenen raaka-ainetta eikä tarvinnut edes laskea mausteita. Lisäksi epäilin ensin haitarin toimivan lautasenani, mutta se ilmeisesti vain jatkoi vesikarahvin omalaatuista muotoilulinjaa. Tämän varmisti äänekäs kilahdus lattiatiiliä vasten ja punaisena hehkuvat kasvot jotka yrittävät kalastaa lattialla pyörivää veistä. "Ei tähän lautaselle saa laitettua mitenkään työkaluja." Hetken odotin toisiko tarjoilia uuden veitsen, hän varmasti kuuli kilahduksen, mutta ilmeisesti ei hoksannut tuoda uutta tai tullut edes kysymään tarvitsisimmeko.

 

Uppouduin koko olemuksellani lautaselle ja hymyilin, oliiveja, fetaa, ainakin kolmea salaattia, kahta paprikaa, tsatsikia, kurkkua, kahta tomaattia, pitaleipää, kaksi keskikokoista varrasta, yksi kanaa ja yksi possua ja iso kasa lohkoperunoita. Illuusioni ei tosin ollut tullut kestääkseen. "Ei tässä ole kuin yksi oliivi." Huomasin saman. Myös fetaa oli vain peukalon pään kokoinen lohkare. Pitaleipä oli ehkä pilttipurkin kannen kokoa halkaisijaltaan. Tsatsikia oli hieman enemmän, mutta ei lähellekkään toiveitani vastaamaan lohkoperunoiden kastikkeeksi. Siitä olisi riittänyt joko lohkoperunoille, vartaille tai salaatille. Yritin levittää sitä vähän kaikkialle ja lopulta se ei maistuinut oikein missään kunnolla. Älkää tehkö samaa virhettä. Itketti. Tsatsiki on vain niin hyvää kastiketta melkein minkä ruuan kanssa tahansa. Hyökkäsin silti ahneesti vartaiden kimppuun. Ne eivät valitettavasti liukuneet kivasti irti vartaistaan. Eivät edes liikahtaneet. "Kuivia" tulvahti heti mieleen. Ehkä jos olisi hieman enemmän tsatsikia...

 

Haukku kanavartaasta varmisti asian. Ei pahasti, mutta kuivahko kuitenkin. Maku oli silti kivan mausteinen. Mausteet oli poltettu kiinni lihaan, mutta ilman että niihin olisi tarttunut palanutta makua. Rapsakkaasti karamellisoitunut pinta maistui välimereltä. Kuivakkuus karisi pian mielestä kun kävin possuvartaan kimppuun. Ulkofileeseen oli jätetty kiva kerros rasvaa reunalle ennen pilkkomista ja paistamista. Ei ehkä kaikkien makuun, mutta tiesin jo ilman haukkausta ettei tämä olisi yhtään kuivaa. Tirskahdus rasvaa suussa kertoi hallelujaata mehevyydestä. Kunnes tuli taas kohtalokas mutta. Missä on kanasta ihanasti muistinystyröihin jäänyt maku. Missä on välimereni saatana! Oli siinä varmaan suolaa ja pippuria ja kyllä sen nälkäänsä söi, mutta en minä nyt kyllä oikein ymmärrä miksi kanan maukas maisteisuus ei voinut olla myös possussa.

 

Yhteenvetona on pakko nihrustaa pienistä virheistä. Vaikka kaikkea tuntui olevan paljon, ja tälläinen vain vaivoin sadan kilon kauniimmalla puolella oleva keijukainen sai juuri ja juuri ahdettua kitaansa kaiken mitä lautaselle oli, silti mitään ei tuntunut olevan tarpeeksi. Vähemmän olisi ollut nyt enemmän. Puolet eri salaattilajikkeista tai lohkoperunoista olisi hyvin voinut heittää kuuseen ja laittaa niiden tilalle pari lusikkallista tsatsikia. Tai vaikka ne kirsikkatomaatin puolikkaat olivatkin söpön esteettisen hanuri-lautaseni kulmissa ja se epäilyttävästi enemmän joltain sätkäpaperissa poltettavalta näyttävä vihreä kuivamaustepöperö jonka päätarkoitus oli levittäytyä housuille ovatkin kiva lisä lautasella, ei niistä oikeasti jäänyt oikein mitään käteen. Tahrat housuun. Tai sen yhdellä haukulla syötävän pakettipitaleivän olisi voinut vaihtaa possuvartaan mausteisiin. Vastapainoksi on tosin mainittava että varpuseni uunilammas oli niin ihanan mureaa ettei se meinannut pysyä edes haarukassa, ja silti se oli sisältä veren joka punaisissä väreissä kimmeltävä ja oi niin mehevän kostea. Olisimpa ollut rohkea ja ottanut myös lammasta. Valitettavasti hinnaltaan kahden kolmen kympin väliin sijoittuvalta ruokalistalta odottaisi hieman enemmän. Tälläisiä perus-bistroruokia saa alle kahdenkympin useammastakin paikasta Jyväskylässä.

 

+ Isot annokset

+ Palvelu ja sen nopeus

+ Sisutus ja ikkunat

 

- Missä välimeri?

- Annosten laadun vaihtelevuus

- Hinta/laatu

 

 

7+

 

(muokkaus) Kirjoitusvirheet editoitiin ainakiin suurimmaksi osaksi pois. Sen siitä saa kun pitkästä aikaa kirjoittaa tajunnan virtaa. (/muokkaus)